noise.fi  Linkki

Aurinko on oikea tähti suomalaisen undergroundin mustalla taivaalla. Bändejä on nimittäin kahta lajia: niitä, jotka yrittävät olla, ja niitä jotka ovat. Harvinaisen tyylikkäisiin levynkansiin kätkeytyy tämä jälkimmäistä sorttia oleva yhtye. Se ei yritä olla taiteellinen, ei vaikeasti tajuttava, ei erikoinen. Mutta se on kiero, räväkkä ja omalaatuinen!

Aurinko lyö samalle levylle sellaiset kappaleet, kuin Tein oravalle ruumiinavauksen ja Hyvää yötä, Nalle-Kalle. YUP-tyylisen habituksen omaava Aurinko tuo yllättäen mieleen Eppu Normaalin alkuaikojen päättömyyden sellaisella kappaleella kuin Herra Simpukka ja vilkuttaa jopa Shitter Limitedille Jeesuksennahkahansikkaillaan. Krokotiilirockista on sen käsittelyssä tullut 666. Yhteiskunnallispoliittista ulottuvuutta, kenties kantaaottavuuttakin löytyy edellä mainittujen lisäksi suoremmin esimerkiksi sellaisista biiseistä kuin Naton kokous ja Viimeinen ihminen kuolee. M.A. Nummisen ja lyömättömän Talvisotansa henkinen perintö elää ja voi hyvin tämän bändin käsissä. Jotain yhteistä on myös Auringolla ja Telluksen tulevaisuudella - muutenkin kuin nimiensä puolesta.

Ja voi, kuinka Aurinko kuulijansa koukuttaakaan! Ajatuksenvirrasta sensuroimattomana loikanneet hulvattomat sanoitukset yhdistyvät juohevasti yllättävän suoraviivaiseen perusrockiin - tai mieluummin puhuisin punkista. Auringossa nimittäin hehkuu sitä päättömyyttä, mikä on punkissa parasta, ja musiikillisestikaan bändi ei ole siitä kovin kaukana. Biisit ovat saaneet kuitenkin värikkäitä sovituksia, aina discosta gospeliin (totaalisen tuoliltatipauttava veto Jeesuksennahkahansikkaissa muuten tuo jälkimmäinen).

Albumi on muuten masteroitu Floridassa Mark Kramerin studiolla tämän hoksattua bändin MySpacesta. Se on myös pienlevylafka Desibeliriumin (jota pyörittää myös osa Auringon jäsenistä) ensimmäinen julkaisu. Ei hullumpi aloitus levy-yhtiöllekään. Ra kanssanne!

4/5

Emilia Kukkala

desibeli.net  Linkki

Aurinko on Desibelissäkin noteraatun Mainstream-yhtyeen raunioille perustettu helsinkiläinen viisijäseninen yhtye, jonka esikoinen Pieni ilmestyskirja on. Laulusta vastaa Petra ja soittamisesta jo Mainstreamista tuttu nelikko poikia. Yhtye soittaa omien sanojensa mukaan progeilevaa rockia mutta levyllä on aineksia myös moneen muuhunkin määritelmään.

Pieni ilmestyskirja kuulostaa yksinkertaisesti asiallisen hyvältä: soundit ovat kohdallaan ja kaikessa kuuluu, että asialla on pidemmän aikaa yhdessä soittanut porukka. Jukka Nissisen tuotannolliset ratkaisut sekä (Mark) Kramerin (jolla on komea meriittilista soittamisen, äänittämisen ja tuottamisen saralla) masterointi saavat levyn soimaan komeasti mutta sen ongelmaksi muodostuu kuitenkin biisit sekä debyyteille joskus ominainen hajanaisuus.

Levyn aloittava Naton kokous muuttuu melkoisen ärjystä hevipoljennosta suomirockiksi, jossa on on paikoitellen jopa svengaavaa kepeyttä kun Avaruuden ruhtinaan hovi leijuu kepeästi etelä-amerikkalaisissa karnevaalitunnelmissa ja Aja hiljaa isi taas on Jalankulkuämpärin mieleen tuova kevytsähköistetty poppipala.

Musiikkilliset vaikutteet kuuluvat läpi eikä siinä ole ongelmia mutta kun edellä mainittujen lisäksi kahteentoista kappaleeseen on mahdutettu alle puolentoista minuutin mittainen poppispunkki, biisillinen Ilkka Himbergin kanssa duona laulettua kevytheviä, Monadit-biisin keskiaikaisiin linnatunnelmiin kurkotteleva pikku poprocki, Stairway to heavenmäisesti alkava mutta muuten kovin kaunis (ja PMMP:ltä kuulostava) Jeesuksennahkahansikkaat, lähinnä kammottava Jyrki Nissisen puoliörisemä Ettekö te tiedä kuka mä olen? -biisi sekä villin lännen tunnelmissa potkiva Tuomiopäivän balalaika, huomaa kuinka moneen eri suuntaan yhtye kurkottaa.

Kaiken vaikutteet läpi päästävän lisäksi levylle on eksynyt 666, ryöstönomainen mukapastissi Muskan levyttämästä Krokotiili rockista, joka alun hämmennyksen jälkeen lähinnä ärsyttää. Pieni Ilmestyskirja ei kuitenkaan ole kokoelma huonoja kappaleita. Monessa on hyviä ideoita ja toteutus sekä sovitukselliset ratkaisut ovat paikoitellen erittäin maukkaita. Levyn loppupuolen komeasti polveileva ja tuplasti muita biisejä pidempi herkku Viimeinen ihminen kuolee tuntuisi olevan yhtyeen ominta alaa, vaikka se levyllä ainoa lajissaan onkin.

Auringon heikkous on yksinkertaisesti se, ettei se ole vielä yhtyeenä löytänyt täysin omaa ääntään. Näin ainakin Pienen ilmestyskirjan perusteella. Levy on kuitenkin äänitetty jo viime vuoden alkupuolella, joten en tiedä mikä tilanne on juuri tällä hetkellä. Linjattomaksi levyä ei kuitenkaan missään nimessä voi väittää. Jonkinlainen yhteinen sävel kaikissa kappaleissa tuntuisi olevan ja se jättää positiivisen uskon yhtyeen kykyihin. Kahdestatoista biisistä olisi parhaimmillaan saanut tehtyä yhden hienon ja huomattavasti Pientä ilmestyskirjaa linjakkaamman pienjulkaisun.
2.5/5

Jani Ekblom

Aamulehden Valo-liite (15.8-21.8.2008, numero 33)

Aurinko paistaa sumun, saastan ja satiirin läpi. Yhtyeen mukavasti punkahtava pop-rock saa laulaja Petra Theisiltä annoksen ilkeyttä ja asennetta, jossa on nuorekkaita piirteitä. Jos Pieni ilmestyskirja olisi julkaistu 1960-luvulla, siitä seuraisi luultavasti jumalanpilkkaoikeudenkäynti. Nyt kuulija voi vain kuunnella innoissaan tai tympiintyneenä, kun Aurinko suomii toisten ihmisten vakaumusta.

2/5

Markku Makkonen